19.8.14

Rooma, Amalfin rannikko ja Praiano

Amalfin rannikolle päästäkseen täytyy ensin matkustaa hiukan ennen kuin saa nauttia näistä maisemista. Postauksessa matkustusvinkkejä niille, joita huimat vuoristotiet eivät pelota.

Ja toisaalta, pelko on sen arvoista. Huikea on liian laimea sana tälle kauneudelle.

Me onnekkaat saimme aloittaa Finnair Plus -kampanjan (puolella pistemäärällä upgreidaus) avulla matkan melko hulppeasti business-luokassa.

Lentokoneruoka ei aina herätä odotuksia, mutta 3,5 tunnin lennolla ateriasta iloitsee jo ajankin takia.

Itse olen yleensä economy-luokassa pitänyt ruoasta, siis silloin, kun sitä vielä sai. Nyt ruoan tarjoaminen tuntuu luksukselta.

Pasta oli ihan maukas, mutta proteiinit taisivat unohtua matkasta.

Kahvi ja kaveri nostivat yleistä tunnelmaa uudestaan, vaikka matkustamohenkilökunnan puolelta jäikin valju maku suuhun. Hieman sellainen, että emme tunteneet ihan olevamme tervetulleita.

Rooman tuoksu kuitenkin sai unohtamaan kaiken muun ja uppoutumaan kaupungin makuihin. Hedelmäkojun raikkaus sai minut haikailemaan tällaisen perään Suomessakin. Tulisikohan kotona ostettua evääksi?

Pantheonin luokse päästyämme olimme iloisia, että korjauksessa oleva Fontana di Trevi on jo nähty.

Nälkä sen sijaan ei. Istahdimme ensimmäisen täynnä olevan ravintolan terassille. Rapea pizza (tai pitsa, en ole niin nipo tässä) oli paras pitkään aikaan.

Äitini oli vannottanut käymään Pantheonin lähellä Rooman vanhimmassa jäätelöpaikassa Giolittissa (via Uffici del Vicario, 40). Paikan omistaa sama perhe, joka avasi sen vuonna 1900.

 Sorbetit olivat sateenkaaren väreissä.

Lähistöllä törmäsimme mieheen, joka oli itse rakentanut kameransa. Mamma tosin auttoi ompelemalla mustan hupun.

Iltavalon takia emme päässeet kuvaan, mutta keskustelimme pitkään ja lopulta paiskasimme kättä. Olin haltioissani ja pohdin, voisinko rakentaa samanlaisen.

Makaronien liimailu on näköjään joillakin paremmin hallussa kuin lapsuudessani.

Iltapalaa löysimme espanjalaisten portaiden vasemmasta alalaidasta, jossa sijaitsee Babington's Tea Room vuodelta 1893 (Piazza di Spagna, 23).

Smoothiessa oli tuoretta mansikkaa, teehuoneen omaa jäätelöä, teetä ja marenki päällä. Tee smoothiessa oli uusi tuttavuus, jonka aion muistaa.

Amalfin rannikolle pääsee omatoimimatkaillen helpoimmin ottamalla junan Napoliin ja sieltä juna-asemalta kerrosta alempaa Circumvesuviana-paikallisjunan Sorrentoon, josta pääsee paikallisbussilla (SITA) etelämpään.

Molemmat paikallisliikenteet maksavat vähän ja liput saa paikan päältä.

Liput Napoliin kannattaa ostaa etukäteen netistä, sillä kesällä ainakin edullisemmat vuorot saatetaan myydä loppuun ja verkosta saa edullisemmin. Me hankimme näin 1. luokan liput 2. luokan lippujen hinnalla. Vaunussa on näin varmemmin hyvä ilmastointi ja tilaa matkatavaroille.

Sitä emme tajunneet, että virvokkeet, myös viini, ja pieni snacks-pussikin kuuluvat lipun hintaan. Vasta paluumatkalla äkättiin tämä, kun kärryjen tultua ihmeteltiin, miksemme ota mitään.

Koska jokainen matkan reittiosuus vei noin tunnin, päätimme pysähtyä lounaalle Sorrentoon.

Olimme samoissa maisemissa muutama vuosi sitten lomalla Santa Agatan kylässä, joten pieni nostalgiatulvahdus lävähti naamalle junasta astuessa. Sen kuitenkin olin unohtanut, että pitsa on etelämpänä melko paksu.

Järkyttäviä vuoristoteitä kiivetessämme mietin, että hotellin ja määränpään on paras olla kaiken tämän arvoista. Ja oli se.

Hotel Torre Saracenan palvelua ja sijaintia oli ylistetty netissä niin monessa arviossa, että tuntui melkein mahdottomalta pitää odotukset alhaalla.

Huoneemme (104, ambra) oli iso kuin pieni palatsi kattokruunuineen ja -maalauksineen. Perheomisteisessa hotellissa on yhteensä vain 22 huonetta, joten palvelu todella oli ystävällistä kuin pienessä italialaisessa pensionaatissa, jossa on näköala.

Hotellilla on oma yksityisranta, jonne laskeudutaan ja kiivetään reippaat 200 askelmaa. Ranta on käytännössä muutama aurinkotuoli kallion alla ja portaat mereen.

Ensimmäisenä iltana emme jaksaneet lotkauttaa evää kovin pitkälle, joten ilahduimme hotellin maksuttomasta kuljetuksesta sisarravintolaan.

Sen kerrottiin olevan kalaravintola, mutta sitä olivat kaikki muutkin kylän ravintolat.

Leipä tuotiin esille somassa liinassa.

Alkuruoaksi uskomattoman mehukasta melonia prosciutton kera.

Ja simpukkakeittoa.

Pääruoaksi valitsin mustekalaa, josta olin haaveillut jo viikkoja. Lisukkeeksi tilasin ranet.

Italian ilta on ihmeellinen. Siinä vaiheessa, kun juoma tuotiin pöytään oli valoisaa.

Ja hetkeä myöhemmin taivas oli romanttinen, tumma.

Grappa maistui toiselle meistä digestiiviksi.

Aika monessa paikassa kalat haluttiin tarjota laivasta.

Päivän saalista sai mennä katselemaan ennen tilaamista tarjoilijan avittaessa, mikä sopii miten valmistettuna.

Hotellimme vetonaula oli aamiaishuone. Tai huone ja huone.

Kyse oli kattoterassista sellaisilla näkymillä, että puolessa välissä viikkoa tajusin jättää lehden pois, koska unohduin aina vain tuijottamaan merta.

Italialaisittain runsaan aamiaisen jälkeen lähdimme tutkimaan maisemia. Autotiellä kävellessä toivoin, että kukaan ei töytäise kuvaajaa mereen.

Pudotus olisi nimittäin ollut liiankin mieleenpainuva kokemus.

Mietin ensin, mahtaako tien varteen pysähtyminen olla viisasta, mutta rennosti autojakin jätettiin kapeille teille.

Kuvat eivät tietenkään paljasta koko tunnelmaa, mutta näistä saa hyvän kuvan vuoren ja meren välissä olosta.

Kierrettyämme kylää riittämiin olikin taas suolaisen nälkä.

Istahdimme kirkon vieressä olleeseen Trattoria san Gennaroon, jonka alapuolella kirkon vieressä tanssiryhmä valmistautui illan esitykseen.

Pasta näytti melko vaisulta, mutta jo pelkkä spagetti oli niin täynnä makua, että oksat pois.

Akrobaattitanssijat virittivät illan tulishowta, jossa muun muassa laskeuduttiin kirkon tornista palavien soihtujen kanssa.

Vieläkin vähän harmittaa, että kielivaikeuksien takia missattiin akrobaattishow. Tulta oli kyllä tarjolla useampana iltana ja hento isänmaallinen värekin tuli HIMin Join me in Death -biisin kajahtaessa gregoriaanimunkkien äänellä.

Perheravintola oli meitä varten ja itseään varten.

Lounaan päälle on aina kiva saada liikuntaa. Lähdimme kävelemään rappusia alas ja päädyimme rannalle uimapuvutta. Vaatteet toki oli.

Kuumuudessa tämä oli melkoinen onnettomuus, joten yritin istua niin, että isot aallot olisivat edes vähän kastelleet selkää. Mutta ei.

Illaksi varasimme hotellin kautta pöydän Locanda Costa Divasta.

Illallinen sitruunaköynnösten alla on yksi upeimmista kokemuksista, ja jälleen kerran perheomisteinen paikka veti pisteet kotiin hyvällä palvelulla.

Huomasimme, että katosten alla valmisteltiin jotakin juhlaa. Toivoimme, että kyseessä olisi häät. Kerran aikaisemminkin pääsimme Caprilla nauttimaan meren äärellä olleen rennon ravintolan italialaisista häistä.

Ilahdumme molemmat matkoilla häistä (olemme vähän hassuja, joo), joten ruokaan keskittyminen oli hääparia odotellessa melkein vaikeaa. Miehen grilled mixed fish -lajitelmasta irtosi pari maistiaista minullekin.

Myös paikallisherkku mustekala perunoilla oli maukasta, aitoa italialaista kotiruokaa tarjoilijan mukaan.

Ja tomaatit! Pelkästä kuvasta tulee melkein tuoksu läpi.

Aina välillä tuulenpuuska nostatti katosta ja näimme häiden alkuruokapöydän alapuolellamme. Tarjoilija kiitti, kun kysyin, miten sanotaan onnittelut italiaksi.

Itsetehty tiramisu ei näyttänyt kummoiselta, mutta maku osui maaliin.

Jotta en jaarittelisi vain upeasta ruoasta niin näytetään väliin vähän laajempi kuva aamiaisterassista, jonka ohitse meni jatkuvasti helikoptereita.

Minä olin sitä mieltä, että se oli George Clooney. Miehen mukaan välillä myös Julia Roberts.

Toinen yleinen ranta La Praia oli hotellista noin viiden minuutin kävelymatkan päässä.

Siellä syöty mausteinen pasta ja vasikka jäivät myös makumuistiin.

Mutta perunankuoriranskalaiset vasta upposivatkin auringossa väsähtäneeseen.

Lounasravintola, ja ranta, sijaitsi kahden jylhän vuoren välissä.

Rannalta lähdimme kävelemään näköalatornille ja afrikkalaiseen luoladiskoon johtanutta tietä. Bar Paradies Ristorante oli suljettu jo hetki sitten.

Tätä ravintolaa rantatiellä, jonka toinen näköalakuva on postauksen ensimmäisenä, ihailin. Emme kuitenkaan koskaan päätyneet sinne. Pienessäkin kylässä oli valinnanvaraa.

Hotellillamme ei ollut ravintolaa, mutta pienet toiveet huoneisiin onnistuivat. Pari mojitoa ja simppelit mozzarellatoastit ilahduttivat suihkun jälkeen.

Omituisesti nimetty Open Gate -ravintola tarjoili päivän erikoisuutena täytettyjä kesäkurpitsoita. Laitoin jo Kannat kattoon Facebook-sivulle kyselyn, mistä on kyse.

Romantiikkaa oli vaikea välttää näissä illallismaisemissa. Sen huomasi myös monista kylän ruotsalaisturisteista.

Risotto


Ruokaa odotellessa oli hyvä katsoa, kun pitsauunin vanhempi mestari hoiti tehtäväänsä.

Lue muut Amalfin rannikon matkan jutut: Osa 2 (Ravello, Amalfi) ja osa 3 (Positano, Praiano, Sorrento).

2 kommenttia:

Andalusiana kirjoitti...

aijaijaijaijai, mikä matkakuume nyt vellookaan. Amalfi on ollut jo pitkään haaveissa ja nuo mustekalat! Nuo mustekalat <3!

Rauna kirjoitti...

Niinpä!